Mikan lapsuus ja nuoruus

Mikan äiti, Pirjo Ahola kirjoitti tarinan lapsuudesta ja ajasta, jolloin pojasta kasvoi maailmankansalainen ja kaikkien aikojen menestyksekkäin endurokujettaja.

Helmikuisen 1970 kihlautumisemme jälkeen "Rami” (Rauni) ja minä ajattelimme mennä aikanaan avioon muilta salaa ja haimme kuulutukset. Marraskuussa tuli kuitenkin yllättäen mahdollisuus lähteä kibbutsille Israeliin. Matka oli kuuden viikon mittainen ja kibbutsimme, Alumot, sijaitsi Golanin kukkuloiden ja Genesaretin järven tuntumassa. Tehtävänärmne oli kerätä paprikoita. Israelin ilmavoimien hävittäjät harjoittelivat matalalentoa ihan päittemme yläpuolella!

Kuuden viikon jälkeen emme halunneetkaan palata kotiin, vaan muutimme toiselle kibbutsille. Kiriat Anavim sijaitsi reilun kymenen kilometrin päässä Jerusalemista. Siellä oli ollut jo kymmenen vuotta suomalaisia, ja sinne oli rakennettu oma Suomi-kylä. Tällä kibbutsilla työskentelimme keittiöllä. Aamuvuoro alkoi puoli kuuden aikoihin. Työhömme kuului kattaa kibbutsin pöydät, kerätä asiat pöydistä ja tiskata. Lounaan jälkeen puoli yhden aikoihin työpäivä oli ohi.

Usein matkustimme bussilla Jerusalemiin ja kiertelimme vanhassa kaupungissa. Kävimme myös Jeesuksen haudalla, joka sijaitsi lähellä bussiasemaa. Kibbutsi järjesti myös useita retkiä meille vapaaehtoisille. Pääsimme kiertelemään lähes kaikki pyhät paikat.

Minulla ei ollut vielä ammattia, joten päätimme palata maaliskuussa Suomeen. Hain erilaisiin oppilaitoksiin, ja tulin valituksi niihin kaikkiin. Valitsin hammashoitajakoulun, jonka aloitin Turussa tammikuun alussa 1973.

Asuimme vuokralla kerrostaloyksiössä Humalistonkadulla. Valmistuin hyvin arvosanoin joulukuussa 1973 ja työskentelin yksityishammaslääkärin vastaanotolla Turussa.

Meistä tuli oikea perhe

Elämä oli huoletonta, ja julistin, ettei meillä ollut mitään syytä mennä virallisesti naimisiin enkä aio koskaan tehdä lapsia. Vaan kuinkas kävikään! Rami alkoi heitellä minulle keväällä, että olen varmaan raskaana. Sellainen ei ollut pälkähtänyt lainkaan mieleeni, ja kielsin moiset epäilyt. Kävimme kuitenkin apteekissa ostamassa raskaustestin, ja kyllähän se näytti positiivista. Niinpä päätimme avioitua, olihan meistä nyt tulossa oikea perhe. Meidät vihittiin Hattulan kirkossa 11.5.1974. Vain lähimmät omaiset olivat paikalla. Kukaan ei vielä osannut arvata, että odotin vauvaa. Rami oli saanut työpaikan Lemminkäiseltä. Minä sain sijaisuuden Pappilanniemen sairaalasta toimien mielisairaanhoitajan sijaisena. Ensimmäinen omistusasuntomme oli Hämeenlinnassa Äijälänkadulla; pieni yksiö ja keittokomero. Vatsani alkoi pikkuhiljaa pyöristyä. Sairaalassa moni potilas sanoi, että saan poikalapsen. Taisin suhtautua epäillen noihin ennustuksiin. Aloin nimittäin kutoa punavalkoista neuleasua tulevalle lapsellemme. Koko raskauden ajan voin hyvin. Suklaata teki kovasti mieli, ja sitä tuli syötyä melkoiset määrät.

Näihin aikoihin oli alkanut synnytysvalmennus, johon . iäsivät myös isät mukaan.  Valmennuskurssille osallistuen oli edellytys isän pääsylle mukaan synnytykseen.

Vauvaa roikotettiin jaloista

Joulukuun 12. päivänä supistukset alkoivat illalla. Pienen lumisateen saattelemana lähdimme ajamaan sairaalaan. Sairaalassa kului yö, ja valkeni perjantai 13. päivä. Kun tuli aika ponnistaa, supistukseni loppuivat lähes kokonaan. Suuni oli täynnä supistuksia lisääviä pillereitä, mutta apua niistä ei tullut.

Siihen aikaan lapsen sydänääniä kuunneltiin eräänlaisella torvella äidin vatsan päältä. Lapsen sydänäänet hidastuivat koko ajan, ja kätilö hälytti paikalle lääkärin. Sydänäänet vaimenivat ja alkoi olla todella kiire saada lapsi ulos. Vasta toisen kokeneen lääkärin avustuksella pienokainen saatiin ulos. Myös lastenlääkärit hälytettiin paikalle.

Näin vain pienen sinertävän vauvan, jota roikotettiin jaloista. Mitään ääntä ei kuulunut. Lastenlääkärit veivät pienokaisen kiireesti elvytykseen.

Jossain vaiheessa, kun henkilökunta suoritti viimeistelytöitä ja keskusteli, mistä lapselle voisi antaa pisteitä, kysyin onko lapsi poika vai tyttö ja jääkö hän henkiin. Henkilökunta ei ollut ehtinyt nähdä lapsen sukupuolta. Toinen mukana olleista sairaanhoidonopiskelijoista oli nähnyt lapsen pojaksi. Lääkäri sanoi lapsen voivan hyvin ja hengittelevän (tosiasiassa hän ei voinut sitä tietää). Apgar-pisteitä vauvalle annettiin ainakin jäntevyydestä.

Kun jälkihoitotoimenpiteet oli suoritettu, minut ja mieheni jätettiin kahden. Mitään kriisihoitoa ei annettu eikä komplikaatioita selitetty. Itkuhan siinä tuli jälkeenpäin, kun tajusin, että lapsi oli todella käynyt lähellä kuolemaa.

Tunsin myös itseni epäonnistuneeksi synnyttäjäksi, kun kaikki ei mennytkään niin kuin valmennuksessa oli kerrottu. Jälkeenpäin syyksi epäiltiin lantion ahtautta. Tutkimusten jalkeen kuitenkin sanottiin, että lantion mitat olivat normaalit. järkyttyneenä ilmoitin, etten enää koskaan synnyttäisi. Tammikuun 11. päivä 1983 Mika kaikesta huolimatta sai pikkuveljen, Panu Sakarin.

Minut siirrettiin synnyttäneiden vuodeosastolle kuuden hengen huoneeseen. Iltapäivällä kätilö tuli muuttamaan synnytystodistukseen lapsen syntymäajan. Olivat laittaneet sen tuntia liian aikaiseksi! Lapsi syntyi kello 11.30.

Siihen aikaan ei ollut vierihoitoa, vaan lapset pidettiin vauvalassa tiukkoihin kapaloihin käärittyinä. Tiettyihin aikoihin päivästä lapset tuotiin äidin vierelle imetettäviksi. Mikaa ei tuotu vielä illallakaan vierelleni. Seuraavaksi aamuksi vauva luvattiin tuoda, mutta muistaakseni se siirtyi vielä iltapäivään.

Jossain vaiheessa sain luvan mennä katsomaan pienokaista ikkunan takaa, kun hän oli happikaapissa. Muistan miten jännitin.Pe1käsin kovan käsittelyn aiheuttaneen lapselle ulkoisia vammoja. Vauva nukkui vatsallaan happikaapissa sammakkoasennossa ja näytti ihan normaalilta.

Imetys sujui heti ongelmitta. Tunsin suurta rakkautta ja

kiintymystä pientä ihmettä kohtaan. Lääkärintarkastuksessa ei todettu

poikkeavaa. Apgar-pisteet olivat nousseet alun kolmesta seitsemään ja kahdeksaan.

Seitsemän päivän sairaalassa olon jälkeen kotiuduimme pienen nyyttimme kanssa 19.12.1974. Joulu oli lämmin ja kävimme minun kotonani Pekolassa jouluaattona. Mika oli vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi.

Nimeksi tuli Mika Petri

Aloimme totutella elämään perheenä. Lapsi söi ja nukkui hyvin. Vajaan kuukauden ikäisenä Mika kuitenkin alkoi oksennella rajusti. Kävimme terveyskeskuksessa. Siellä epäiltiin vatsatautia.

Saimme neuvoksi hakea apteekista ripulilääkettä, jota piti juottaa lapselle. Oksentelu kuitenkin jatkui ja kanneltuani pari yötä lasta, joka ihan vapisi, päätimme viedä hänet sairaalaan. Siihen aikaan sairaalaan mentiin vain lääkärin lähetteellä. Siitä saimmekin alkuun lastenlääkäriltä moitteet. Emme suostuneet viemään lasta kotiin, koska mikään ei pysy sisällä. Pitkin hampain poika otettiin lastenosastolle ns. likaiselle puolelle sisään. Iltapäivällä tuli tieto, että epäillään mahaportinahtaumaa. Diagnoosi varmistui röntgenkuvauksella.

Mahanportti päätettiin leikata vielä samana päivänä, joka oli lauantai. Lapsi piti kuitenkin kastaa ennen leikkausta. Niinpä se suoritettiin sairaalassa. Pienokaisella meni kaikenlaisia letkuja, kun pidin häntä sylissäni kasteen ajan; Nimeksi tuli Mika Petri. Pelkäsin tosi paljon lapsen puolesta. Miten tuollainen pieni ihmistaimi voi selvitä leikkauksesta? Mahanportin ahtaumassa sulkijalihas on niin kireä, ettei mahalaukkuun pääse mitään. Menimme minun vanhempieni luokse odottelemaan leikkauksen tuloksia. Meille kerrottiin, että leikkaus oli tehty ja lapsi voi olosuhteisiin nähden hyvin. Seuraavana päivänä saimme mennä katsomaan Mikaa. Aluksi sai antaa vain vettä pikkulusikalla suuhun. Mika oli sairaalassa yhdeksän vuorokautta ja vasta viimeisenä iltana sain imettää häntä.

Jälleen olimme kotona. Kesä oli tosi lämmin ja niin oli yksiömmekin.

Jouluna -75 menimme jouluaattona vanhempieni luokse joulua viettämään. Pääsimme juuri sisään keittiöön ja Mikalta oli ehditty avata vähän toppapuvun vetoketjua. Mummo kaatoi kahvia kuppiin, joka jäi hetkeksi pöydän reunalle mummon hakiessa sokeria kaapista. Eikös Mika ehtinyt mennä kurkottelemaan kuppia sillä seurauksella, että kuuma kahvi kaatui suoraan Mikan olkapäälle. Sehän sattui, ja kauhea huutohan siitä seurasi! Otimme auton ja aioimme sairaalaan. Sinne jouduimme jättämään pienen poikamme Joulun ajaksi. Mika pidettiin yksin huoneessaan ilman vaatteita, ettei palokohta tulehtuisi. Se joulu oli aika apea. Joulun jälkeen Mika pääsi taas kotiin.

Mika sairasteli usein korviaan ja angiina oli myös vieraana. Kuume nousi helposti 39 asteen lukemiin.Aina pelkäsin lapseni menehtyvän, mutta lääkkeet paransivat taudit. Lapset ovat todella sitkeitä.

Vauhti lisääntyi vuosi vuodelta

Vuoden -76 alussa sain hammashoitajan sijaisuuden terveyskeskuksesta. Mika oli hoidossa Valkaman perheessä. Mika oli pienestä pitäen hyvin aurinkoinen, vilkas ja energinen lapsi.Vieraita hän ei ujostellut. Kaupassa hän usein livahti takahuoneeseen ja tuli sieltä hymyssä suin leipä kädessään. Kyseessä oli myyjän eväsleivät. Joskus Mika ehti näyteikkunalle mallinukkien sekaan.

Vuonna -77 muutimme rivitaloasuntoon Leinuntielle ja Mika sai hoitopaikan samasta taloyhtiöstä perheessä, jossa oli kaksi poikaa. Rivitaloyhtiön kaikissa perheissä oli lapsia. Leikkikavereita siis riitti. Seutu oli rauhallinen ja lapsiystävällinen. Pojat harrastivat pikkuautoilla neppaamista ja metsässä polkupyörillä crossaamista. Synttäreillä oli aina paljon kavereita.

Talvella talon päädyssä oli luistinrata ja hiihtoladut olivat lähellä. Mika oli usein serkkunsa Jussin kanssa mummon luona Pekolassa. Pojat tulivat hyvin juttuun keskenään. Mummo sanoikin, ettei hänen tarvinnut kuin laittaa ruoat. Pojat kävivät syömässä ja taas jatkuivat leikit talon takana olevassa metsikössä. Riitaa pojat eivät saaneet aikaan mistään. Pieni kiista tosin syntyi iltaisin nukkumaan mennessä. Molemmat pojat olisivat halunneet nukkua mummon vieressä. Tämän kiistan mummo ratkaisi laittamalla patjat lattialle ja nukkumalla poikien välissä.

Mika pyysi Jussia sanomaan, koska hän nukkuu. Kävi kuitenkin niin, että Mika kuuli aina Jussin nukkuneen ensin.

Pieni pelko sydämessä odottelin, saisiko Mika jotain seurauksia synnytyksessä kokemastaan happivajeesta. Kehitys kuitenkin näytti sujuvan hyvin.Varsinkin fyysinen kehitys oli erittäin sujuvaa. Ilman apupyöriä ajaminen kävi varsin nopeasti. Luistelu, hiihto ja kaikenlainen muu urheilu oli kuin luotu Mikaa varten.

Sanoinkin Mikalle, että joka syntymäpäivä laitan kädet ristiin ja kiitän, ettei poika saanut mitään vaurioita.

Koulun Mika aloitti iloisin mielin luokkansa nuorimpana Luolajan ala-asteella. Ensimmäiset kolme vuotta opettajana toimi äidillinen naisopettaja. Kielellisesti Mika oli lahjakas ja ainekirjoituksesta tuli kiitettäviä. Olin lukenut Mikalle paljon kirjoja koko lapsuuden ajan, mistä varmaan mielikuvitus ja sanavarasto kehittyivät.

Pari kertaa opettaja soitteli ja kertoi, ettei Mika tahtonut pysyä paikoillaan eikä malttanut olla puhumatta. Opettaja tosin sanoi, ettei Mika ollut ilkeä, vaan hänellä oli paljon asiaa ja oli ulospäin suuntautuva. Opettaja vielä lisäsi, että sellainen lapsi menestyy elämässään.

Epäiltiin MBD-oireyhtymää

Sitten vaihtui opettaja ja vaikeudet alkoivat. Opettaja kertoi ensimmäisessä tapaamisessamme, että Mikalla on selvät MBD-oireet. Niinpä tilasin lastenlääkärille ajan. Kun kerroin syyn, lääkäri kyseli Mikan todistuksen numeroista, ja kaikkihan ne olivat hyviä. Seuraavaksi lääkäri kysyi, mikä koulu ja kuka on opettaja. Opettajan nimen kuullessaan lääkärin ilme oli paljon puhuva; Hän kertoi oman tyttärensä olleen ko. opettajan luokalla. Sanoi, että vaikka opettaja on nuori, hänellä on hyvin autoritäärinen kasvatusperiaate. Sen jälkeen hän kertoi pitkään eri kulttuurieroista lapsen kasvatuksessa eri maissa. Sanoi myös, että opettajalle on helppoa, jos lapsi istuu hiljaa paikallaan, mutta lapselle se ei välttämättä ole hyvä. Lääkäri kertoi koko uransa aikana tavanneen vain yhden todellisen MBD-tapauksen. Siinä oireyhtymässä ei kuulemma lapsi jaksa istua paikallaan ja oppiminen on huonoa. Mika istui koko tapaamisen ajan paikallaan ja katseli lääkäriä. Lopuksi lääkäri tarkasti Mikan kurkun ja korvat sekä lupasi keskustella asiasta opettajan kanssa. Kun poistuimme hissillä, Mika sanoi minulle: "Sata markkaa (lääkärin veloitus, joka oli siihen aikaan alle taksan), kyllähän minä sen tiesin, ettei minulla mitään MBD:tä ole!”

Pojasta intohimoinen kalastaja

Olimme 70-1uvun lopulla ostaneet lomaosakkeen Uotilan saaresta Päijänteellä. Sinne rakennettiin aluksi pieni lautamökki, jota kutsuttiin Taukotuvaksi.

Kesäisin vietimme siellä aikaamme telttaillen. Siellä Mika sai kipinän kalastukseen. Isänsä kanssa he heittelivät virveliä ja vetivät uistinta. Mikasta kehittyi sittemmin intohimoinen kalastaja; Kaloja alkoi tulla niin paljon, että isänsä opetti jo varhain niiden perkaamisen.

Myöhemmin Päijänteellä ollessamme Mika piti meidät kaloissa. Kaikki saadut kalat kuvattiin ja punnittiin. Myöhemmin Mika piti päiväkirjaa kalansaaliistaan. Siinä kerrottiin mistä kala saatiin, millaisella vieheellä, millainen ilma oli ja tietysti kalan strategiset mitat.

Mökillä oli muitakin harrastuksia kalastuksen lisäksi. Mikan ollessa 9-10 vuotta hänelle hankittiin filmivanerista tehty optimistijolla varustettuna sinivalkoisella purjeella. Sillä oli hyvä opetella purjehdusta yksin tai kaverin kanssa. Myös Panu-pikkuveli sai Mikan opastuksella kipinän jollaamiseen. Jolla toimi myös kalastusveneenä, jolloin siihen kiinnitettiin 60-luvulta peräisin oleva kolmeheppainen Johnsonin perämoottori.

Joskus Mika ja Jussi-serkkunsa olivat olleet jo tuntikausia kalastelemassa ja ilta alkoi hämärtyä. Rauni-isä lähti veneellä etsimään poikia. He olivat usean kilometrin päässä kotirannasta. Perämoottori oli lakannut toimimasta. Mika heitteli kaikessa rauhassa virveliään. Jussi istuskeli kylmissään ja nälissään jollassa. Kaipa Mika tiesi, että isä tulee kyllä noutamaan, ei hätää.

Mökillä pojat keksivät myös vauhtiharrastuksen. Meidän vanha 20-hevosvoimainen perämoottorimme ei jaksanut vetää poikia vesisuksilla. Niinpä he keksivät käyttää filmivanerista tehtyä kalanperkauslautaa siihen tarkoitukseen. Sillä Rami sai antaa kyytiä pojille aina kun aikaa riitti.

Mika tutustui myös tietokoneeseen 10-vuotiaana. Meidän perheessämme isä oli aikaansa edellä kaikessa tekniikassa. Ensimmäinen tietokoneemme oli Panasonic, johon oli muutamia pelejä jo siihen aikaan saatavilla. Muilla kavereilla ei vielä moista laitetta ollut.

Toiseen tietokoneeseemme, Commodore 64, pelejä oli jo huomattavasti enemmän. Kaverit kävivät mielellään pelailemassa Mikan luona. Joskus pelit eivät meinanneet iltaisin loppua kehotuksista huolimatta. Silloin siihen tepsi se, että päävirtakatkaisin käännettiin hetkeksi nollille, jolloin pelit menivät tilttiin. Kolmas tietokoneemme oli edelleen kehittynyt Amiga.

Mika harrasti monipuolisesti urheilua: judoa, taekwondoa ja jalkapalloa. Jopa mäkihyppy kuului Mikan harrastuksiin. Sitä hypättiin Ahveniston hyppyristä, ja Mika sai hyppykisoista ensimmäisen urheilupalkintonsa. Hyppyharrastus kuitenkin loppui lähinnä ohjauksen puutteeseen. Äitiä kyllä hirvitti olla katsomassa niitä leiskauksia!

Ainoa, mitä isä vastusti, oli jääkiekko, koska lasten harjoitusvuorot olivat myöhään illalla.

Erilaisia otuksia lemmikkeinä

Ala-asteella ollessaan Mika sai vanhan Fiat 600:n peltoautokseen. Vuoren takana oli isän tuttavalla maalaistalo. Autoa säilytettiin siellä ja Mika sai opetella auton käyttöä pellolla. Siellä Mika suhaili ahkerasti kavereiden istuessa kyydissä ja nauttiessa vauhdin hurmasta. Onneksi koskaan ei sattunut mitään vahinkoja.

Vuoden 1986 syksyllä muutimme omakotitaloon Pähkinäkujalle. Mika oli silloin kuudennella luokalla eikä olisi halunnut lähteä Leinuntieltä. Viimeisessä muuttokuormassa hän sitten saapui uuteen kotiimme. Mika kävi ala-asteen loppuun Luolajassa ja siirtyi sen jälkeen Ahveniston yläasteelle. Koko Luolajan koulun kuudes luokka pääsi samalle rinnakkaisluokalle yläasteella.

Mika oli kiinnostunut kaikista elävistä ötököistä. Hän juoksi kiinni maamyyriä ja sisiliskoja.

Kerran tuli kotiin hiukan erikoisempi otus. Mika oli silloin ehkä 8-vuotias. Hän oli parin kaverinsa kanssa pyöräilemässä Sammon kaatopaikan läheisyydessä ja näkivät tiellä kyykäärmeen. Mikalle tuli mieleen ottaa käärme mukaan, mutta missä sitä kuljettaisi. Tien sivusta löytyi sopivasti muovipussi. Sitten tuli mutkia matkaan, kun tietä pitkin lähestyi auto. Mika heitti kepakon avulla käärmeen tien sivuun ja auton mentyä ohi käärme sujautettiin muovipussiin.

Kotiin tullessaan Mika huuteli: "arvaa. äiti. mitä mulla on tässä pussissa. Minä siihen: "varmaan käärmeen poikanen." Mika sanoi, ettei se ole poikanen vaan aikuinen käärme.

Meillä oli aiemmin ollut kaloja isossa akvaariossa. Mika halusi tehdä siitä terraarion käärmeelle takapihallemme. Ia niinhän siinä kävi, että Mika ruokki käärmettä koko kesän. Kulmakunnan pojat kävivät otusta ihastelemassa pihassamme.

Kerran tuli iso tyttölauma ja epäilivät Mikan narraavan käärmeestä. No, Mika heitti kepillä käärmeen tyttöjen eteen, ja silloinkos tytöt saivat kirkuen jalat alleen! Syksyn saapuessa Mika saatteli käärmeen isänsä kanssa Ahveniston harjulle.

Mika oli tavattoman päättäväinen.Yläasteella ollessaan hän pyysi itselleen mopoa. Kieltäydyimme ostamasta mopoa alaikäiselle. Mika nosti rahat omalta tililtään ja osti kaveriltaan mopon. Se oli huonossa kunnossa, joten turvallisuuden vuoksi isä laittoi sen kuntoon. Sillä Mika sitten alaikäisenä huristeli yläasteelle eikä jäänyt kosxaan ratsiassa kiinni.

Tavaramerkkinä pitkät hiukset

Murrosikäisenä Mika alkoi kasvattaa hiuksia. Rippikuvassa Mikalla onkin kiharat, pitkät hiukset. Siinäkin asiassa hän piti oman päänsä, vaikka siitä mummo ja Kari-kummi hänelle aina jaksoivat huomautella.

Ensimmäisenä kesänä Pähkinäkujalla kalaan oli kova halu ja Mika houkutteli kaverikseen silloin nelivuotiasta pikkuveljeään. Veimme pojat Hattelmalan rantaan, jossa oli soutuveneemme. Pojille laitettiin pelastusliivit päälle ja sovimme kelloajan, koska tulemme hakemaan. Panna ei olisi aina huvittanut lähteä, mutta Mika sai houkuteltua muistuttamalla kuinka kerran saivat sen hauen sieltä...

Seuraavana kesänä Mikalla oli jo ikäisiään kalakavereita. Pojilla oli omat soutuveneet Hattelmalan rannassa sekä pienet perämoottorit. Mopoilla ja pyörillä moottorit kuljetettiin rantaan. Kaloja tuli kiitettävästi, ja jokainen kalapaikka tuli tutuksi pojille. Se oli hyvä harrastus! Usein kesälläkin kello oli varhain soittamassa kalareissuille. Kuhaa uisteltiin myöhään yöhön.

Mika sai muutamia isoja ahvenia, joista neljä oli yli kilon kokoisia.Yksi niistä täytettiin. Se seurasi Mikaa loppuelämän kaapin päällä pölyjä keräämässä. Ahven jäi Mikan pilkkiin Kahtoilammesta itsenäisyyspäivänä 1989.

Mopoikäisenä Mika sai Vanajavedestä ennätyshauen: 9,2 kg. Mopolla ajaen ja haukea kädessään roikottaen hän kierteli näyttelemässä sitä kavereilleen. Lopuksi hauki päättyi Citymarketin kalatiskille katseenvangitsijaksi.

Kerran Mika toi kalalokin pesästä munan ja laittoi sen villatumppuun keskuslämmityskattilan päälle. Hän ei kertonut siitä meille. Isänsä löysi sen kuitenkin, ja Mika sanoi kokeilevansa, saako siitä kuoriutumaan lokinpoikasen. Isä suhtautui epäillen asiaan. Mutta niin vain kävi, että tumpusta alkoi kuulua piipitystä!

Isä sanoi Mikalle, että nyt hänestä on tullut lokinpoikasen emo ja on siitä vastuussa. Poikanen tosiaan samaistui Mikaan. Mika haali sille syötävää ja poikanen nukkui pahvilaatikossa Mikan sängyn alla. Yön poikanen oli ihan hiljaa. Kun Mika heräsi ja alkoi liikkua, poikanenkin alkoi piipittää. Kalle-kalalokki matkusti kesän pahvilaatikossaan kanssamme mökille. Se pyöri aina j aloissamme ja seurasi meitä. Mika opetti sen lentämään heittelemällä sitä ilmaan.

Kalle-kalalokki lähti loppukesästä Mikan ja Antin kanssa Kymijoelle Antin perheen mökille. Matka taittui pahvilaatikossa linja-autossa. Mökkiä vastapäätä toisella rannalla oli leirintäalue. Mika kertoi, että lokki lensi sinne ensimmäisenä päivänä, mutta palasi illalla takaisin. Seuraavana päivänä Kalle ei enää palannut.

11-12-vuotiaana Mika harrasti motocrossia, jota käytiin ajelemassa Parolannummella sotilasalueen panssariurilla. Mika ajoi myös joitain sarjacrossikisoja. Kun tuli aika vaihtaa pyörä isompaan, Mika ei kuitenkaan jatkanut sitä harrastusta, vaan halusi viettää huoletonta lapsuusaikaa kalastellen.

Musiikista Mika oli aina kiinnostunut, ja levykauppaan kului aikamoinen summa. Meillä on vieläkin tallella Mikan LP-levyt. Kokoelmiin kuuluu Kiss, Wasp, Helloween, Scorpions, Ozzy Ozbourne, Mötley Crue, Iron Maiden jne. Mikan ollessa pikkupoika kuuntelin joskus mollisävyisiä kotimaisia iskelmiä. Mika sanoi minulle: ”äiti, älä viitsi kuunnella noin surullista musiikkia”.

Rottajahdissa tapahtui

Ensimmäisestä tilistään (huoltomiehen sijaisena Kehäyhtiöllä) Mika osti ilmakiväärin. Kulmakunnan pojilla oli harrastuksena käydä rottajahdissa Karanojan kaatopaikalla. Toinen näytti valoa ja toinen ampui.

Olimme Ramin kanssa lähdössä juhliin ja mummo tuli hoitamaan poikia meille. Myös Mikan Timo-serkku Helsingistä oli saapunut viikonloppua viettämään Pähkinäkujalle. Mikan moposta oli valot epäkunnossa ja Rami vannotti, ettei pyörällä saa lähteä mihinkään.

Eiväthän pojat malttaneet olla lähtemättä mopolla; Mika tietysti halusi Timolle näyttää rottajahdin salat. Niinpä pimeällä pyörällä suunnattiin Karanojaa kohti. Myös kaatopaikan valonheitin oli pois käytöstä. Pojat ajoivat täyttä vauhtia kaatopaikalle vievää ylämäkeä, Timo istui takana, ilmakivääri olalla.

Sitten sattuikin yllätys! Tielle oli asetettu rautapuomi. Pojat törmäsivät täydessä vauhdissa päin puomia. Molemmat lensivät tangon yli asfalttiin. Meni varmaan jonkin aikaa ennen kuin pojat ymmärsivät, mitä tapahtui. Mopo meni siihen kuntoon, ettei sillä voinut ajaa. Pojat kävelivät takaisin kotiin, eivätkä kertoneet asiasta mitään mummolle. Myöhemmin paljastui, että Timolla oli ollut pää kipeä, sai varmaan aivotärähdyksen siitä tällistä.

Seuraavana päivänä kotiuduimme. Rami huomasi autotallissa, että Mikan mopossa on erilainen keula ja etupyörä. Mika oli vaihtanut ne toisesta moposta rikkimenneiden tilalle.

Niinpä poikien oli tunnustettava, mitä oli tapahtunut. Eihän sattuneesta voinut vihainen olla. Tärkeintä oli, ettei pojille ollut sattunut pahemmin, ihme kyllä, Rami sanoikin Mikalle, että nyt olet saanut uuden syntymäpäivän! Kyllä ovat olleet suojeluenkelit poikien mukana.

Ensikosketus enduroon

Mikalle tuli kevari-kuume vuonna 1990, jolloin hän täytti 16 vuotta joulukuussa. Rami-isän tuttu, Erkki Pietola, neuvoi ostamaan enduropyörän, jolla voisi ajella metsässä jo alaikäisenä. Erkki oli kilpaillut crossissa ja endurossa. Niinpä Mika sai syksyllä enduropyörän. Mika kävi isänsä avustuksella muutamia kertoja viikossa Hätilän metsissä treenaamassa.

Ajo näytti sujuvan niin hyvin, että Erkki kannusti ottamaan osaa endurokisoihin. Mika sai moottoripyöräkortin joulukuussa ja heti tammikuussa osallistui ensimmäisiin Suomen mestaruuskisoihin. Mika voitti C-luokan ja seuraavana viikonloppuna voitto tuli B-luokassa. Niinpä Mika tuli valituksi nuorten maajoukkueeseen Ruotsia vastaan. Mika osallistui myös Päijänteen ympäriajoon nuorten luokassa. Vaikka huoltoauto ajoi välillä harhaan ja Mika joutui ajamaan märissä vaatteissa ja ilman ruokaa, voitto tuli nuorten luokassa.

Suhtauduin alkuun epäillen moottoriurheiluun. Mitä urheilua se on, kun istutaan moottoripyörän satulassa. Toimiminen Päijänteellä huollossa sai kuitenkin mielipiteeni muuttumaan. Enduron ajaminen on tosi raskas laji.

Mikaa lakkasi koulunkäynti kiinnostamasta yläasteella. Äidinkielessä tuli kuitenkin hyvä numeroita ainekirjoituksessa. Samoin englanninkieli sujui hyvin.

Yläasteen jälkeen Mika suoritti rimaa hipoen muurarin ammatin. Sitä työtä Mika ei kuitenkaan koskaan tehnyt. Mikasta tuli myöhemmin enduron ammattilainen, ja loppu onkin historiaa.

 

- Mikan äiti - Pirjo Ahola